Kodilla suuri merkitys sota-ajan lapsille

Ennen Rätiälänkadun kotia Oili ja Keijo Forsström olivat asuneet alivuokralaisina useassa paikassa. Vuokra-asuntoa ei 1950–1960-luvulla niin vain löydetty. Asunnoista oli suuri pula, ja niitä piti anoa huonevuokralautakunnalta. Monet asuivat alivuokralaisina, koska asuntoja ei riittänyt kaikille.

Monet asiat ovat muuttuneet kuudessakymmenessä vuodessa. Yksi selkeä ero nykyaikaan on se, että tuolloin ei sallittu avoliittoa, jota tuolloin kutsuttiin susiparina asumiseksi. Asunnon saamiseksi ei silti ihan vihille menoon asti tarvinnut odottaa, luvan yhdessä asumiseen sai jo hiukan ennakkoon, kun pari oli kuulutettu avioliittoon.

– Ei saanut asua susiparina. Se oli oikein kansissa ja kirjoissa. Kyllä maailma on muuttunut, muistelee Keijo Forsström.

Muutos on tapahtunut myös asuntojen huoneiden määrissä. Ennen asuttiin ahtaammin, nyt tilaa on enemmän. – Nykyisin on kissoille ja koirillekin omat huoneet, nauraa Oili Forsström.

Totuttelua uuteen kotiin

Forsströmit ehtivät asua Rätiälänkadulla peräti 60 vuotta. Poismuutto oli edessä kiinteistön perusparannuksen takia, mutta pariskunnan muutto aikaistui jo harmillisen vesivahingon takia. 85- ja 88-vuotiaiden uusi koti löytyi onneksi pikaisesti isännöitsijä Taru Kosken ja asumisneuvoja Suvi Koskisen avustuksella Lehmusvalkaman hyvinvointikeskuksesta. Uusi viihtyisä koti muistuttaa Rätiälänkadun kotia, mutta on 10 neliötä pienempi.

Uudet maisemat vaativat pariskunnalta vielä totuttelua. Lehmusvalkamaan sijainti tuntuu Keijo Forsströmistä samanlaiselta takamaalta kuin nuorena Luolavuoren seutu. Hän kun on alun perin Martinmäen poikia, läheltä keskustaa. – Kyllä tähänkin tottuu, täällä on palvelut. Tässä iässä täytyy ajatella, että jos toiselle käy jotain, niin toinen saa ruokaa ainakin alakerrasta, pohtii Oili Forsström nykyisen kodin etuja.

Forsströmit kiittelevät Lehmusvalkaman monipuolista harrastustoimintaa, johon hekin ovat osallistuneet. – Tunnit loppuvat päivästä, jos meinaa kaikkeen ehtiä. Joka päivä myös vähän kävellään. Kun alhaalla käytävillä kävellään, kilometri tulee niin ettei huomaakaan.

Ihmeellinen me-henki

Forsströmin pariskunnasta kumpikin on lapsena joutunut lähtemään kodistaan sodan takia. Oili Forsström muutti lapsena Inkeristä Suomeen vuonna 1943. Keijo Forsström muistaa, miten hän Turussa juoksi pommituksia pakoon Vuorimiehenkadun pommisuojaan, ja millaista oli lähteä nimilappu kaulassa junan kyydissä sotalapseksi Ruotsiin.

Oili Forsström pohtii, että sodan eläneelle sukupolvelle kodilla on erityinen merkitys. – Koti on sydämessä vielä siellä Rätiälänkaduilla. Ikävä on naapureita ja ystäviä, Oili Forsström pohtii haikeana. Ikävää helpottaa se, että yhteyttä pidetään edelleen ja tavataan.

Hyvä naapuruus ei silti tarkoita sitä, että aina olisi oltu asioista samaa mieltä. – Meillä oli tosi ihmeellinen me-henki. Kyllä siellä yhteen otettiin ja riideltiin. Mutta ne olivat asiat, jotka riitelivät, ja riidat unohdettiin, emmekä vihanneet toisiamme.

Rätiälänkadulla on paljon pitkäaikaisia asukkaita ja pariskunnalle on kertynyt yhteisiä muistoja monien perheiden kanssa vuosikymmenten ajan. Joissakin perheissä jälkikasvukin on jäänyt asumaan samoihin taloihin jopa kolmessa tai neljässä polvessa.

Vilskettä riitti

Parhaimpina aikoina pihoilla leikki satakunta lasta ja vilskettä riitti. Pariskunta kehuu mainioita talonmiehiä Kalle Lankista ja Hannu Tuomista, jotka pitivät pihat siistinä. Lankinen teki lapsille jopa oman luistelubaanan, jossa mahtui sekä pelaamaan kiekkoa että luistelemaan.

Tuolloin lapset saivat leikkiä pihalla yhdessä ilman, että vanhemmat olivat jälkikasvuaan vahtimassa. Lapset toki tekivät välillä kolttosia ja nahistelivatkin keskenään. Aikuiset eivät lasten riitoihin puuttuneet, vaan lapset sopivat ne keskenään. – Lapset saivat oman kerhohuoneen, ja talonmies Lankinen kävi välillä tarkistamassa, että siellä oltiin siivosti. Käytävissä ei ollut ikinä mitään piirustuksia, eikä rikottu mitään, vaikka oli satakunta mukulaa.

Yhteinen olohuone pihalla

– Aina kun tuli uusi asukas, kerroin, että me tervehdimme toisiamme ja annamme toisten asua rauhassa. Toisten luona ei yleensä käyty paljon kylässä.

Naapureita tavattiin muualla kuin omassa kodissa. – Pihalla juteltiin, ja kun saimme pihalle tuolit ja keinut, niin istuimme siellä, se oli meidän yhteinen olohuone. Teimme yhdessä pihat ja kukkapenkit nätiksi. Toimme taimia omilta kesämökeiltämme ja siemeniä ja sipuleita ostettiin, muistelee Oili Forsström.

Pihoilla kasvoi narsisseja, jasmiineja, sireenejä ja alppiruusuja. – Meillä oli niin kauniit kukkapenkit, että naapuritalojen asukkaat kävivät ihailemassa niitä, Oili Forsström muistelee.

Artikkeli on julkaistu Kotimme-lehdessä 1/2024.